Lepakoita voi tavata miltei missä päin Suomea tahansa. Hämytaivaalla vilahtelevat varjot kertovat seudulla majailevista nahkasiivistä. Niitä on maassamme tavattu 9 eri lajia. Mitä ovatkaan ne lepakot, joita kotinurkilla näkyy saalistelemassa ?

Kaikki lepakkomme lentävät joskus veden pinnassa - tässä pohjanlepakko (Eptesicus nilssoni). Valok. Jens Rydell.

Hämärissä vilahtavan lepakon tunnistaminen lajilleen saattaa kokeneestakin luontoharrastajasta tuntua ylivoimaiselta tehtävältä. Eikä ihme, sillä suomenkielinen kirjallisuus ei ole juurikaan apua antanut ja vieraskieliset määritysoppaat ovat monen ulottumattomissa. Lepakkotutkijat ja -harrastajat käyttävät tunnistamiseen ilmaisinta eli yliäänivastaanotinta (eli ns. "detektoria"), joka paljastaa lepakoiden tutkasignaalin ja sitä kautta lajin. Ilmaisimen käyttö onkin enemmän kuin suositeltavaa, jos siihen vain on mahdollisuus. Halvimmankin kaupallisen mallin hinta näillä näkymin on kuitenkin 1000 mk:n tietämillä, joten ilmaisimesta tuskin kovin pian tulee joka nisäkäsharrastajan välinettä, kuten kiikareista lintuharrastajilla.

Määritys pelkän näköhavainnon perusteella on kuitenkin kokeneelle tarkkailijalle mahdollista useissa tapauksissa. Ja sitten varoituksen sana: lähes aina, hyvin nähty korvayökkö pois suljettuna, on etenkin aloittelijalla sekoittamisen vaara muihin lajeihin olemassa ! Niin ristiriitaiselta kuin kuulostaakin, niin paras keino oppia tuntemaan lentävä lepakko ilman ilmaisinta, on tutkailla niitä ensin ilmaisimen kanssa ja vasta sen jälkeen ilman... Eli jos et omista ilmaisinta ja lepakot kiinnostavat, niin pyydä ihmeessä päästä mukaan jonkun ilmaisimenomistajan seuraksi öisille retkille.

Yksityiskohtaisiin pukutuntomerkkeihin en tässä paneudu, niitä kun ei juuri lennossa näe ja lisäksi niistä löytyy tekstiä kirjallisuudesta yllin kyllin. Yhteistä kaikkien lajien lennosta määrittämiselle on vähäisenkin vastavalon hyväksikäyttö. Koita aina seurata lentävää lepakkoa ilta- tai aamuauringon kajastusta vasten, vaikka aivan maan pinnasta käsin. Valovoimaisia kiikareitakin voi käyttää. Etenkin nk. yökiikareista ja valonvahvistuslaitteista on varmasti hyötyä, mikäli sellaisen sattuu saamaan käsiinsä.

Teksti perustuu viiden ensimmäisen lajin kohdalla suurelta osin omiin havaintoihini sekä jonkin verran Ahlénin (1981 & 1990) ja Schober & Grimmbergerin (1989) teksteihin. Neljän viimeisen lajin kuvaukset olen sen sijaan poiminut lähes täysin em. kirjoittajien teksteistä. Myös muita kirjallisuuslähteissä luettelemiani teoksia ja artikkeleita olen jonkin verran käyttänyt hyväkseni.

Pohjanlepakko on yleisin ja laajimmalle levinnyt lepakoistamme. Se lähtee liikkeelle yleensä hämärissä pian auringonlaskun jälkeen, joskus tosin vasta lähes pimeällä. Keväällä laji on lennossa ensimmäisenä, yleensä jo huhtikuussa, ja syksyllä viimeisenä lokakuussa (ks. kuitenkin kimolepakko). Se lentelee jopa tihkusateessa, kun muut lajimme pidättäytyvät saalistuksesta.

Pohjanlepakon tapaa yleensä samalta paikalta läpi lentokauden. Saalistuskorkeus vaihtelee noin metristä poikkeuksellisesti jopa 40-50 metrin korkeuteen. Useimmiten sen kuitenkin näkee saalistamassa 5-12 metrin korkeudessa. Saalistusalueet ovat yleensä päivälepopaikan lähellä ja läpi lentokauden monipuolisia; metsissä, kaupungeissa, pellonreunoissa, maatalojen pihoilla, joskus vesistöjen, lähinnä jokien yllä, miltei missä tahansa. Lähes aina saalistusalue on kuitenkin varsin avoin; tielinja, parkkipaikka, metsäaukio, puistoaukio tms. Lennosta määrittäminen onkin mahdollista ilta- tai aamuhämärissä, keskikesällä läpi yön, juuri tällaisissa paikoissa pohjanlepakon saalistellessa suhteellisen korkealla (n. 5-12 m). Tällöin sen tyypillinen lento on varsin suoraviivaista, melko nopeata, väliin se tekee nopeita käännöksiä tai syöksyjä jonkin hyönteisen perään, mutta palaa yleensä takaisin samalle lentoreitille. Saalistusreitti on monasti pitkulaisen soikion tai lähes suorakaiteen muotoinen.

Matalalla tai puiden seassa mutkittelevan pohjanlepakon määrittäminen ilman ilmaisinta on parempi jättää auki. Vaikka se kokemuksella onnistuisikin, niin sekoittamisen vaara muihin lajeihin on liian suuri.

Joskus harvoin pohjanlepakko ääntelee korvin kuultavasti lennossa. Itse olen kuullut korkeita sirahduksia, jotka näyttäisivät liittyvän eläinten kohtaamiseen lennossa.

Sympaattinen korvayökkö on yleisempi kuin kirjallisuutemme antaa ymmärtää. Se on melko helppo määritettävä, jos sen saalistusta vain pääsee seuraamaan. Lentoonlähtö tapahtuu yleensä melko hämärissä. Saalistuskorkeus vaihtelee 1-6 metriin, yleensä saalistus tapahtuu kuitenkin varsin matalalla. Matalalla saalistelevat eläimet päästävän usein myös heikkoja jatkuvia sirahdussarjoja, jotka liittynevät suunnistukseen.

Korvayökkö vaikuttaa Suomessa varsin kulttuurisidonnaiselta. Niitä on toki löydetty kaukaakin asutuksesta esim. linnunpöntöistä, mutta yleensä lajin löytää saalistamasta jonkin vanhan puutarhan nurkkauksesta tai jonkin kartanon puistosta. Saalistusalue on usein varsin pieni ja lähellä päivälepopaikkaa. Se on yleensä melko peitteinen, pensaat ja puut eivät haittaa lajin taitavaa lentoa. Joskus sen tapaa lentelemässä tielinjojen yllä hieman pohjanlepakon tapaan. Korvayököt saalistavat säännöllisesti myös lampien ja purojen yllä.

Useimmiten korvayökön tapa saalistaa matalalla puiden ja pensaiden välissä tekee sen havaitsemisen vaikeaksi. Sitä ei yksinkertaisesti erota hämärässä tummia kasveja vasten. Kuitenkin, jos huomaat matalalla ohi vilahtavan lepakon, siirry tarkastelemaan aluetta vasten viimeistä tai ensimmäistä auringon kajastusta, jos vain mahdollista, vaikka aivan nurmikon pinnasta käsin. Jonkin aikaa lepakkoa seuraamalla on varsin helppo todeta, onko se korvayökkö vai ei.

Korvayökön lento on usein melko hidasta, joskus taas melko nopeaa. Laji on kuitenkin taitavin lentäjä lepakoistamme. Se lentää jyrkästi mutkitellen ja syöksyillen hyvinkin ahtaista väleistä. Joskus se lentää useankin yksilön voimin melkoista karusellia jonkin pienen puun ympärillä, lähes oksien kärkiä hipoen. Monasti sen voi nähdä lepattelevan paikoillaan jonkin puun tai pensaan edessä. Korvayökköjen yleisin saalistustapa kuitenkin lienee hidas tutkailu ylöspäin pitkin pystysuuntaista lehvästöä. Ne voivat sukeltaa uudelleen alas ja tutkata saman puun useita kertoja, ennen kuin vaihtavat seuraavalle paikalle.

Siivet vaikuttavat pituuteensa nähden huomattavan leveiltä. Tarpeeksi hämärässä tämän piirteen huomaakin helpommin kuin lajin valtavat korvat. Olen ainakin itse huomannut, että jos valoa on vähän ja korvayökkö saalistaa nopeasti mutkitellen ja syöksyillen ei sen korvia välttämättä ehdi havaita. Kuitenkin, jos lento on hidasta ja valoa tarpeeksi, niin korvat kiinnittävät kyllä katsojan huomion. On silti muistettava, että muidenkin lepakoiden, kuin korvayökön, korvat ovat hyvin nähtävissä lennossa. Millään ne eivät kuitenkaan ole niin valtavan suuret ja tyvestä yhdessä, kuin korvayököllä.

Jos onnistut löytämään saalistelevan korvayökköparven - vai pitäisikö puhua korvayökkölaumasta, nisäkkäitä kun ovat, niin vietä hieman pidempi tovi niiden seurassa. Voit kokea mieleenpainuvan luonnonelämyksen. Eräänä kesänä seisoin keskellä viiden - kuuden korvayökön saalistelevaa parvea. Hyttysiä oli ilma sakeanaan, ainakin kasvojeni edessä. Ja korvayököillehän se sopi. Ne syöksyivät kohti kasvojani, hyttysiä napsien, muutaman sentin päästä ohitse mutta kertaakaan edes hiuksia hipaisematta. Mahtava esitys niiden lentotaidosta, todelliselta aitiopaikalta seurattuna.

Korvayökkö (Plecotus auritus) on lepakoistamme helpoimmin tunnistettavissa lennosta. Valok. Jens Rydell.

Viiksisiippalajien erottamista lennossa toisistaan pidettiin pitkään mahdottomana. Ilmaisimella kuuluvat äänetkin ovat lähes identtisiä. Ensimmäisenä ongelmana onkin viiksisiippalajien erottaminen vesisiipasta. Vesisiipathan saalistavat toisinaan samoilla paikoilla kuin viiksisiippalajit ja päinvastoin. Vesisiippa on kuitenkin havaittavasti isompi ja viiksisiippalajien lento on puolestaan vesisiipan lentoa taidokkaampaa. Eron oppii vain aktiivisella tarkkailulla. Vesistöjen yllä lajien erottaminen toisistaan on helpointa (vrt. kuvaus vesisiipan saalistustavasta).

Isoviiksisiipan ja viiksisiipan erottaminen toisistaan lennossa on todennäköisesti vaikein tehtävä Euroopan lepakoita lennosta määritettäessä. Useimmissa tapauksissa onkin turvallisinta jättää havainto Myotis mystacinus/brandti:ksi. Ahlén (1990) on kuitenkin löytänyt eroja niiden saalistuskäyttäytymisessä.

Tarkastellaanpa ensin viiksisiippaa. Usein lajin kohtaa kävellessään pitkin metsätietä. Viiksisiippa tulee kohti pitkin tietä tai polkua noin kahden metrin korkeudella ja katoaa. Parin minuutin odotus maksaa vaivan. Yhtäkkiä lepakko tulee päinvastaisesta suunnasta ja katoaa jälleen. Kun viiksisiipan näkee saalistamassa pitkin metsän reunaa tai puita kasvavan puistokadun varrella, koko saalistuskäyttäytymistä voi havainnoida helpommin. Viiksisiipat lentävät usein edestakaisin tutkaillen hyönteistilannetta. Kun se löytää paikan jossa on hyönteisiä, se kääntyilee laajoin kaarin, usein aivan puiden lehvästön tai pensasaidan kupeessa. Se voi jatkaa tällaista saalistusta pidempäänkin, kunnes taas jatkaa suoraa etsintälentoaan.

Kun viiksisiipat ovat juuri lähteneet yhdyskunnasta tai päivälepopaikastaan, ne voivat toistuvasti lennellä edestakaisin kyseisen paikan luona, ennen kuin lähtevät lähistölle saalistamaan.

Viiksisiipat saalistavat usein metsäteiden yllä, pienillä niityillä, metsänreunoissa, puistokäytävillä jne. Isoviiksisiippa voi tehdä täysin samoin, mutta Ahlénin (1990) mukaan ne lentävät paljon useammin saalistamaan suoraan metsään. Isoviiksisiipan tyypillisiä saalistuspaikkoja ovat pienet esim. kivien, kallioiden tai karjan laiduntamisen aiheuttamat aukot puiden välissä, mutta myös aukot polkujen ympärillä ja pienet syrjäiset metsäniityt. Isoviiksisiippa saalistaa tällöin hyönteisiä puiden latvustossa, laskeutuen joskus alemmaksi. Se lentää hitaasti ja havaitessaan saaliin se pysähtyy, lähes lekuttelee ja nousee sitten ylemmäksi nappaamaan havaitsemansa hyönteisen. Joskus se heittäytyy sivulle tai alaspäin.

Yhdistämällä visuaalisen havainnoin detektorista kuuluviin ääniin, on tämän lajiparin määrittäminen hivenen helpompaa. Lisätietoja löytyy Ahlénin 1990 julkaisemasta "Identification of bats in flight"-julkaisusta.

Itse uskalsin ensimmäisen kerran määrittää lennosta isoviiksisiipan kesällä 1997, tunnin tuijotuksella ja sitä ennen vuosien harjoittelulla. Kokemattomalle havainnoitsijalle ainoa varma tunnistuskeino lienee pyydystys ja kädessä määrittäminen. Muista, että pyydystys on kuitenkin luvanvaraista.

Ripsisiipasta on Suomesta hyvin vähän havaintoja, viimeinen ennen kesää 1998 on vuodelta 1987 Hollolasta. Laji on varmasti hieman yleisempi, kuin vähät havaintomme antavat ymmärtää. Silti se on koko Fennoskandiassa harvinaisuus, joka viihtyy vain tietynlaisessa ympäristössä. Se on erittäin helppo sekoittaa vesisiippaan tai viiksisiippoihin, mutta niihin verrattuna ripsisiippa on erikoistunut saalistamaan suhteellisen tiheissä ja ahtaissa paikoissa ja se kykenee lentäessään hyvin pieniin käännöksiin. Ripsisiipan voi löytää saalistamassa erilaisilta pieniltä aukoilta kivimuurien luota, kivisiltojen alta, holveista, puiden oksien alta tai aivan latvustosta. Ahlénin (1990) mukaan tyypillinen paikka ripsisiippayhdyskunnalle Skandinaviassa on kanavia ja holveja sisältävä vanha myllyrakennelma tai yksinkertaisesti vanha holvattu kivisilta.

Lentoonlähtö sijoittuu myöhäisen hämärän aikoihin ja saalistus jatkuu yleensä läpi yön. Schober & Grimmbergerin mukaan ripsisiippa lentää suhteellisen matalalla, 1-6 metrin korkeudella, kun taas Ahlén on havainnut niiden saalistelevan myös puiden latvustoissa, 15-25 metrissä.

Siiveniskut ovat hitaat, joskus taas pörräävät. Laji on siipoista taitavin lentäjä, itseasiassa mestari lentämään ahtaissa paikoissa ja se pystyy jopa lyhytaikaisiin lekutteluihin. Lajille näyttää olevan myös tyypillistä kierrellä aivan havainnoijan kasvojen edessä, jos tämä häiritsee lepakoita niiden päivälepopaikassa kellarissa, sillan alla tms. paikassa, ennen kuin ne palaavat takaisin lepopaikalleen.

Vesisiippa (Myotis daubentoni) lentää nimensä mukaisesti useimmin veden yllä. Valok. Ari-Pekka Palmu.

Vesisiippa on vesistöjen varsilla yleinen ainakin Suomen eteläisissä osissa. Niitä tapaakin vesien yllä lentelemässä läpi lentokauden, tavallisesti toukokuulta syys-lokakuulle, toisin kuin Nyholm (1965) kuvailee.

Tyypillisissä olosuhteissa vesistöjen yllä, laji on tottuneelle tarkkailijalle helpohko määritettävä. Mutta veden yllä lentävää nahkasiipeä tunnistettaessa on pidettävä mielessä, että todennäköisesti kaikki lepakkomme saalistelevat veden yllä ainakin joissain tilanteissa. Vesisiippa näyttää kuitenkin olevan kiinteämmin sidottu veteen ja sen lähiympäristöön, kuin muut lajimme.

Lajin saalistustekniikka on tyypillinen: vesisiipat lentelevät lähellä veden pintaa, n. 5-20 cm pinnasta, silloin tällöin pyörähdellen ympäri pienillä alueilla. Lähietäisyydeltä voi havaita myös väreitä veden pinnassa, kohdissa joista vesisiippa nappasi saaliin jaloillaan. Käyttäytymiseen kuuluu myös olennaisena osana vesisiipan tapa poiketa veden pinnassa saalistaessaan aina välillä rannalta veden päälle kaartuvien leppien, pajujen yms. puiden tai pensaiden oksien alle. Lajin lento on nopeaa ja ketterää, siivenlyönnit nopeat, joskus jopa lähes pörräävät.

Saalistusalueet voivat sijaita jopa 5 km:n päässä päivälepopaikoista. Itse olen havainnut niitä keskellä aavaa järvenselkää ainakin 3,5 km:n päässä lähimmästä rannasta! Aina vesisiipat eivät kuitenkaan saalistele veden yllä. Usein niitä näkee ruovikon tai saraikon yllä, joskus niitä tapaa saalistelemassa metsäaukioilla ja pihoissa. Tällöin niiden lentokorkeus vaihtelee 2-5 metriin, lento on hieman kömpelömpää kuin viiksisiippalajeilla, mutta varma määrittäminen huonoissa valaistusoloissa ei ole suositeltavaa ilman ilmaisinta. Hyvissä olosuhteissa voi kuitenkin nähdä, että niiden lentotapa on aivan sama kuin veden yllä.

Isolepakko näyttää olevan jokavuotinen, mutta harvinainen muuttolepakko lounaisessa Suomessa. Useita yksilöitä on havaittu Suomenlahden rannikolla päiväsaikaan lintujen muutontarkkailun yhteydessä.

Saalistamaan isolepakko lähtee aikaisin, joskus jopa ennen auringonlaskua. Saalistusalueet sijaitsevat metsien, puistojen, puutarhojen, niittyjen ja järvien yllä. Saalistuslento kestää 1-1,5 tuntia ja se voi kesäisin saalistaa uudelleen ennen auringonnousua. Lentokorkeus vaihtelee 5-50, jopa 100 metriin saakka. Isolepakko vaikuttaa lennossa lähinnä kottaraisen tai jonkin pikkurastaan kokoiselta. Se lentää nopeasti, jopa 50 km/h, suoraviivaisesti ja tekee nopeita käännöksiä ja syöksyjä. Siivet lähes koskettavat toisiaan ruumiin alla lennon aikana. Isolepakon siivet ovat lennossa pitkät ja kapeat, usein selvästi eteenpäin taipuneet. Häntäräpylä on kiilanmuotoinen ja sen takareuna tasainen, mikäli räpylä on auki levitettynä.

Teoriassa saattaa olla mahdollista, että Suomessa lentävä iso lepakkolaji onkin joko jättiläislepakko (Nyctalus lasiopterus) tai etelänlepakko (Eptesicus serotinus). Jättiläislepakko on Euroopan suurin lepakkolaji, kovasti isolepakon näköinen, mutta selvästi sitä suurempi kaikilta mitoiltaan. Se on myös muuttolepakko, mutta harvinainen ja tiedot sen levinneisyydestä ovat puutteellisia. Ainakin Valko-Venäjällä ja Puolassa sitä kuitenkin tavataan.

Etelänlepakkoa tavataan lähimmillään Baltian maiden eteläosissa ja Etelä-Skandinaviassa. Se on kuitenkin melko helppo erottaa isolepakosta. Sen siivet ovat leveät, eikä se taivuta niitä juurikaan eteenpäin. Häntäräpylä vaikuttaa pyöreähköltä, ei kiilamaiselta, ja siinä on monta pientä kärkeä. Lento on hidasta (15, enimmillään 30 km/h), melko suoraviivaista ja sisältää välillä syöksyjä alemmaksi. Etelänlepakko saalistelee 6-10 korkeudessa kulttuurin tuntumassa puistoissa, puutarhoissa, niityillä, kaupunkien reunoilla yms. paikoilla. Yleensä se on lisäksi äänetön, toisin kuin isolepakko, jonka voi kuulla lennossa päästelevän selvästi kuuluvia korkeita ääniä.

Pikkulepakko kuuluu isolepakon tavoin muuttaviin lajeihin. Se on Suomessa harvinainen, mutta mahdollisesti jokavuotinen laji etelä- ja lounaisrannikolla. Toistaiseksi Suomesta on kuitenkin vain neljä varmistettua havaintoa kolmen todennäköisen lisäksi, viimeisin ennen kesää 1998 Inkoosta elokuussa 1997.

Mahdollista olisi tavata Suomesta myös kääpiölepakko (Pipistrellus pipistrellus). Se on keskimäärin vielä pikkulepakkoa pienempi, mutta kokoero ei liene maastossa havaittavissa.

Pikkulepakko lähtee liikkeelle päivälepopaikoista hämärissä melko aikaisin. Lentokorkeus vaihtelee 4-15 metriin. Lento on nopeaa ja siivenlyönnit usein syviä sen lentäessä suoraa linjaa. Se pyydystelee usein avomailla tai pikku aukioissa lentäen keskimäärin korkeammalla ja suuremmin kaarroksin kuin kääpiölepakko.

Pieniä lepakkoja seuratessa ei pidä heti vetää ajatuksia Pipistrellus-lajien suuntaan. Viiksisiippalajit ovat kooltaan samaa luokkaa, ja huomattavasti yleisempiä. Ja harvinaisuutensa vuoksi Pipistrellus-lajien määritys kannattaa varmistaa ilmaisimella.

Kimolepakko kuuluu myös harvinaisuuksiin. Se saattaa olla jokavuotinen muuttolaji tai jopa talvehtija. Kimolepakko on nimittäin yrittänyt talvehtia Suomessa (ilm. Torsten Stjernberg) mutta toisaalta sen on havaittu muuttavan Valko-Venäjältä lounaaseen jo elokuussa. Todennäköisimmin sen tapaa jostain Etelä- tai Lounais-Suomesta.

Lentoonlähtö tapahtuu myöhään, varsin hämärissä. Se lentää yleensä korkealla, 10-20 metrissä, nopeasti ja suoraviivaisesti ja saalistaa läpi yön. Laji näyttää viihtyvän kaupungeissa korkeiden rakennusten ympärillä. Tällaisen saalistusalueen valinnan oletetaan olevan perua kimolepakon alkuperäisiltä esiintymisalueilta vuoristoista.

Varminta ja helpointa lajin tunnistaminen on syksyllä, syyskuussa-lokakuun alussa (jopa marraskuussa) pariutumisaikana. Soidin tapahtuu usein korkeiden rakennusten yläosien läheisyydessä 15-20(-25) metrin korkeudella. Tällöin kimolepakot esittävät soidinlentoa, jonka aikana kuuluu paljain korvin melko voimakas lirputtava tai hieman visertävä ääni - täysin tunnusomainen kimolepakolle, eikä sitä voi sekoittaa mihinkään muuhun lajiin. Soidinäänen perusteella lajista on saatu paljon uusia havaintoja Ruotsissa, joten lajin etsimiseen kannattaa Suomessakin panostaa. Vihjeeksi voisi mainita, että jouluna 1996 Helsingin rautatieaseman kellotornin ympärillä lenteli määrittämätön lepakko...

Saalistavaan lepakkoon voi siis törmätä miltei missä päin Suomea tahansa. Etelässä ne kuitenkin ovat paljon yleisempiä, kuin pohjoisessa. Parhaita paikkoja ovat erilaiset lehtipuuvaltaiset kulttuuriympäristöt, etenkin alueet, joilla on paljon vanhoja rakennuksia. Jos samalla alueella on vielä pieniä metsiköitä, niittyjä, pieniä vesistöjä, ehkä koski, niin on ihme ellei paikalta yhtään lepakkoa löydy. Mutta Etelä-Suomessakin on laajoja alueita, joilta lepakoita ei tunnu löytyvän. Tällainen on esimerkiksi Satakunnassa Hämeenkankaan harjujakso ja sitä reunustavat suoalueet. Syynä on ilmeisesti päivälepopaikkojen puute, ruoasta soilla ei ole pulaa.

Seutukaavaliitot julkaisevat luetteloita alueidensa kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kohteista. Käytännössä tällainen luettelo on myös lepakon etsijän opas. Kulttuurihistorialliset kohteet kun ovat valtaosin vanhoja, lepakoiden suosimia rakennuksia. Aina ei kuitenkaan rakennuksen ikä riitä takeeksi lepakoiden löytymisestä. Rakennuksesta kun pitää löytyä paljon rakoja, joista nahkasiivet pääsevät laudoituksen alle tai ullakolle. Niinpä peruskorjausten ja eristystöiden myötä on moni vanha lepakkoyhdyskunta joutunut etsimään uuden kortteerin.

Aina ei rakennusten tarvitse olla vanhoja, jotta lepakot viihtyisivät alueella. Maaseudulla lepakoita näkee lentelemässä melko uusienkin talojen ympäristössä. Navetat, tallit, viljankuivaamot ja muut ulkorakennukset tarjoavat sopivia lisääntymispaikkoja. Erityisessä suosiossa näyttävät olevan rakennukset, joissa kattolaudoituksen päälle on laitettu pelti. Väliin jäävä rako on mitä sopivin isollekin yhdyskunnalle.

Ja aivan keskeltä kaupunkien kivierämaitakin voi lepakon löytää. Aiemmin mainitsin jo kimolepakon kiintymyksestä korkeisiin rakennuksiin, mutta useimmin kaupungilla lentelevä lepakko on se yleisin - pohjanlepakko. Se sopeutuu jopa uusiin kerrostaloihin, jos se vain jostain raosta pääsee suojaiseen päivälepopaikkaan.

Muista siis, että varsinkin lepakkoharrastuksen alkuvaiheessa on lähes aina erehtymisen mahdollisuus. Varman määritystaidon saavuttaminen vaatii harjoittelua ilmaisimen kanssa. Jos epäilet nähneesi / näkeväsi harvinaisen lepakkolajin, tai löydät isohkon yhdyskunnan, ota heti yhteyttä kirjoittajaan. Määritysapua löytyy nopeasti, ilmaisimen omistajia on jo parisenkymmentä Suomessa.

Haluatko oppia tunnistamaan lepakoita? Kuten jo alussa mainitsin, niin tarvitset kokemusta eli ota yhteyttä ja pyydä mukaan lepakkoretkelle ilmaisimenomistajan kanssa. Tai investoi tonni ja osta oma ilmaisin. (Ensimmäisen laitteeni rahoitti aikanaan Valkeakosken kaupungin tiede- ja perinnerahasto!) Hintahaitaria on noin tuhannesta markasta yli kolmeenkymmeneentuhanteen. Suomessa ei laitteita ole kaupan, mutta seuraavista osoitteista voit kysellä "bat detectorien" hintoja ja ominaisuuksia:

Ja mitä sen jälkeen, kun omistat ilmaisimen? Ota viimeistään silloin yhteyttä kirjoittajaan, niin saat takuulla lisävinkkejä!

Osoitteeni on: Sointulantie 10 C 10, 37600 VALKEAKOSKI, ja puhelinnumero: 03 - 584 95 70, myös 040 - 502 5023

Lisälukemista aiheesta löytyy useista määritysoppaista ja kirjoituksista, joiden viitteet löydät tämän artikkelin lopusta.

Kiitokset Juhani Lokille tekstin tarkistamisesta, tarkennuksista ja erinomaisista kommenteista, sekä Jens Rydellille ja Ari-Pekka Palmulle hienoista valokuvista.

Ahlén, Ingemar 1990: Identification of bats in flight. - Swedish Society of Conservation of Nature & Swedish Youth Association for Environmental Studies and Conservation. ISBN 91-558-50421 (julkaistu myös ruotsiksi)

Ahlén, Ingemar 1981: Identification of Scandinavian Bats by their sounds. - Uppsala, Sveriges lantbruksuniversitet. ISBN 91-576-0777-X

Bjärvall, Anders & Ullström, Staffan 1996: Euroopan nisäkkäät. - Tammi, ISBN 951-31-0700-0

Jensen, Birger, 1994: Suomen ja Pohjolan nisäkkäät.- WSOY, ISBN 951-0-19340-2

de Jong, Johnny, Lokki Juhani & Stjernberg, Torsten 1995: Lepakot harrastukseksi. - Linnut 4/1995:26-33.

Nyholm, Erik S. 1965: Zur Ökologie von Myotis mystacinus (Leisl.) und M. daubentoni (Leisl.) (Chiroptera) - Ann. Zool. Fennica 2:77-123.

Schober, Wilfried & Grimmberger, Eckard 1989: A Guide to Bats of Britain and Europe. - Lontoo - Hong-Kong, Hamlyn. ISBN 0-600-5642-4X

Siivonen, Lauri & Sulkava, Seppo, 1994: Pohjolan nisäkkäät. - Keuruu, Otava. ISBN 951-1-13004-8

Skarén, Uolevi 1992: Isoviiksisiippa - vähän tunnettu lepakkomme. (Morphology and ecology of Myotis brandti.) - Luonnon Tutkija 96:4-11.